Kivennavan historiaa - Sirkka Karskela

Kivennapa, Suomen kaakkoisin pitäjä, kuului v. 1938 Rajajoen kihlakunaan, aiemmin Äyräpäähän. Naapuripitäjiä olivat Muolaa, Valkjärvi, Uusikirkko ja v. 1904 siitä muodostettu Terijoki, johon kuului viisi entistä Kivennavan kylää. Venäjän kanssa oli noin 50 km yhteistä rajaa. Asukkaita oli tuolloin enää 9912 henkeä, kun v. 1921 heitä oli kirkonkirjojen mukaan ollut 14307. Poismuuttajia oli ollut runsaasti v. 1925-36, yksistään v. 1931 yli 1000 henkeä. Maasta oli peltoa 5325 ha, kasvitarhoja n.20 ha, luonnonniittyä 3723,62 ha, metsää ja joutomaata oli 58170 ha (86,5 %). Valtio omisti 10205 ha metsistä. Viljelmistä 209 oli alle 0,5 ha, vain kolmella pellon ala oli 25-50 ha, yhdellä enemmän. Teollisuudesta sai elantonsa n. 500 henkeä.

Esihistoriaa

Kivennavan pinnanmuodostukseen on vaikuttanut sen asteittainen vapautuminen viim. jääpeitteestä 10 000 vuotta sitten. Maankuoren mullistuksissa, veden ja kuivan maan vaihteluissa sen maaperä muotoutui jo varhain toisin kuin muualla Suomessa. Peruskallio on syvällä irtainten maakerrosten alla ja Suomenlahden perukka leveälti hiekkaa tai savea. On syvänteitä, harjuja, yksistään Kivennavalla n. 140 järveä tai lampea mäkien lomassa. Ilmasto on mannermaisempaa kuin mualla maassa, talvet pitkiä, syys aikainen. mutta kesät lämpimiä ja kuivat kangasmaat huokuvat kuumuutta. Siten maaperä on ollut otollista harvinaisille kasveille (saarni, tammi, pähkinäpensas). Myös eläimet kulkivat Kannaksen kautta vaeltaessaan kohti pohjoista jäistä ensinnä vapautuvaa maata myöten. Äyräpään järvessä pesi n. 80 erilaista lintulajia yhteensä. Koska Kannas on geologisesti Fennoskandian ja Itä-Euroopan välimuoto, sen runsaasta kasvi- ja eläinmaailmasta löytyy molempien edustajia.

Karjalaisen ASUTUKSEN juuret ovat niissä pienissä sukuyhteisöissä, joita alkoi ilmaantua tänne jääreunan liukuessa pohjoiseen. Näiden kivikautisten ihmisten jättämiä jälkiä ovat muutamat kivi-, luu- ja nahkaesineet sekä Antrean 7000 vuoden takaiset verkon jäännökset. Savenvalun taito on ehkä opittu n. 5000 e.Kr., raudan valmistus 200-100 vuotta e.Kr. Löytöjen perusteella, vertailemalla niiden tekotapaa sekä materiaalia voidaan selvitellä asutusvirtauksia, tosin kokonaiskuvan täsmentäminen on vielä vajavainen. Aineisto osoittaa kuitenkin, että vähittäinen asutusliike on jatkunut läpi varhaisen pronssi- ja rautakauden. Uudisasukkaita on tullut Baltian ja Volgan suunnal-ta sulautuen paikalla olleisiin heimoihin. Kaakkois-Suomen geeniperimä si-sältää myös esisaamelaisia, suomalaisugrilaisia, kantasuomalaisia ja virolaisia aineksia. V.900-1000 jKr vaikuttivat varsinkin kulttuuriin hämäläisten,varjaakien ja vähäisemmät muinaisvenäläisten jättämät virikkeet. Prof Kalevi Wiik pitää tämän alueen väestöä kaakkoisuomalaisena, asukkaita voidaan kutsua myös "karjalaisiksi". Se oli eriytynyt erilaiksi ryhmiksi, nämä omaksuivat erilaisia tapoja, kieli sai uusia vaikutteita ja elinkeinot muuttuivat. Länsiosissa asuma-alueita yleistyi maanviljely varhain, itäosissa jatkuivat eräkulttuuri, kaskeaminen ja kaupankäynti jokia ja järviä hyväksi käyttäen. Siirtolaisvirtaus oli voimakkainta juuri tuolloin. Edullisilla asuinsijoilla, rikkaiden erämaiden tuntumassa karjalainen heimo kehkeytyi itsenäiseksi kokonaisuudeksi, vaurastui, teki kauppaa Bysantiin, Ruijaan ja Gotlantiin asti. Arvoturkikset, runsas riista ja korut kulkeutuivat pitkien matkojen taakse, vaikutteet kiteytyivät rikasmuotoisiksi. Loistava käsityötaito, laulullinen runoperinne, luova mielikuvitus ja avara mielenlaatu synnyttivät ainutlaatuisen korkeakulttuurin, jonka loistoaikaa elettiin v.800-1200 jKr. Tulokset näkyivät korutaiteessa, käyttöesineissä, pukujen ja rakennusten tyylissä. Itäisen kirkon passiivinen suhtautuminen tällaiseen helpotti perinteiden säilymistä ja myöhemmät virikkeet suodattuivat hitaasti kehitykseen, jonka juuret olivat jo kivikautisessa erilaisuudessa. Laajasta "taipaleentakaisesta" tsuudilaismaasta novgorodilaiset erottivat ensin Käkisalmen seudut nimellä Korela v. 1143 kronikassaan. Skandinaavian saagat tuntevat muodot Kirjalabotn, Kirjalaland, paavien kirjeissä siitä käytetään nimeä Carela, Agricola puhuu Carialasta. Nimitys laajeni tarkoittamaan koko Karjalaa Kannasta myöten. Heimon valtiollisesta tuonaikaisesta muodosta tiedetään vähän. Arvellaan olojen vaihdelleen omaehtoisesta asemasta ensin Novgorodin alaisuuteen, sitten sen ja Ruotsin kiistakapulaksi.

Taistelu Karjalasta

alkoi oikeastaan jo v. 859, kun varjaagit tulivat "meren toiselta puolelta " ja vaativat veroa tsuudeilta, slaaveilta, mareilta ja vepsäläisiltä jääden näiden pyynnöstä pysyvästi Novgorodin aluetta hallitsemaan. Kun katolinen kirkko jakautui kahtia v. 1054, syntyi kilpailua vielä kastamattomista maista, jollainen Suomenkin alue oli. Mutta myös taloudelliset ja valtapoliittiset syyt houkuttelivat rikkaiksi tiedetyille apajille. 1100-luvulla olivat myös hansakauppiaat löytäneet tien Suomenlahden perukkaan. Syntyi uutta asutusta, sillä kala ja monenlainen käyttötavara saattoi kulkeutua tätä kautta Eurooppaan. Rantojen asukkaat joutuivat usein tekemisiin näiden valtaa, rikkauksia, kunniaa ja kostoa etsivien sotureiden kanssa. Rahalöydöt kertovat kaupasta.

Karjalan omistamisesta varsinainen kilpailu syntyi paavin kehotuksesta Upsalan piispalle estää karjalaisten, "noiden raakalaisten", kaupankäynti v 1221 niiden häiritsevän vaikutuksen takia. Hyökkäyksiä alkoivat tehdä Ruotsin äskettäin muotoutunut yhtenäinen valtio sekä Novgorod kirkon tuen myötä. Ensimmäinen rauha 1323 jakoi Karjalan kahtia Kannaksen halki, mutta epätarkka raja, epätyydyttävät olot ja asukkaiden kulku puolelta toiselle aiheuttivat jatkuvaa kahinointia monista rauhanteoista välittämättä. Valtiollisten sotien sarja oli väistämätön.

Pohjoismaisen autiotilatutkimuksen suomalaisryhmän työ v. 1973 tarjoaa luotettavaa tietoa 1500-luvun asutuksesta: Kivennavalla oli v. 1550 sen mukaan 408 taloa, asukkaita 4080 henkeä 10-kertaista kertointa käyttäen. Tiedot ovat löydettävissä voudintileistä, joita alettiin laatia Suomessakin Kustaa Vaasan käskystä v:sta 1537, täällä v. 1543. Vuosina 1570-95 käytiin sotaa, joka alun alkaen rasitti varsinkin Kivennapaa suuresti. Em. tilit kertovat karua kieltä seudun vaiheista: 1571 oli sen 446 savusta autiona 265, sodan loputtua 359. Marssitien varrella olleet kylät, Joutselkä, Polviselkä ja Kivennapa (myöh. kirkonkylä), melkein tyhjät. 1600-luvulla Ruotsin suurvaltasodat käytiin muualla, mutta armeijan joukot kulkivat Kannaksen kautta päästäkseen Baltiaan, Saksaan tai vain Inkerinmaalle. Tarvittiin miehiä sotimaan, kyydityksiä, muonitusta, majoitusta, heiniä hevosille, postinkuljetusta. Sotaväen raakuus ja mielivalta tuottivat kärsimystä kotiin jääneille.

1500-luvun aikana syntyi nk. ylimääräisiä veroja kuninkaan tarpeisiin. Mm. yhteensä veroparseleiden määrä saattoi olla n. 40, sillä lopulta miltei kaikki tuote olikin veronalaista, jotkut kuitenkin, kuten hopeaverot, vain määräajan. Olen lukenut nuo verokirjat v:lta 1543-1723 ja tulkinnut Kirsti Kondelinin kanssa niistä 33 vuoden otokset suomeksi. Ovat hyvin surullista luettavaa. Verot olivat kohonneet vuosien myötä 204 % rauhanaikaisesta tasosta, maksajia oli vähemmän autioitumisen takia ja myös siksi, että Ruotsi oli alkanut lahjoitella veroa maksavaa tiloja palkkoina palveluista kruunulle erilaisin ehdoin. Kivennavalla kuitenkin sen köyhyyden takia vasta v: sta 1653. Melkein kaikki mahdollinen tuote oli veronalaista. Jos joku ei pystynyt kolmeen vuoteen maksamaan verojaan merkittiin tila kruununtilaksi. Kivennavalla seuraavan suursodan v. 1720-21 jälkeen oli vain 7 tilaa enää perintötiloja. Muut kaikki ovat menettäneet omistusoikeutensa. Ruotsin hallinto, sotavoimat, elinkeinot, kaupungit ja liikenne ohjattiin palvelemaan valtion sanelemia päämääriä. Periaatteena oli keskittäminen, yhdenmukaistaminen, puhdasoppisuus ja merkantilismi eli valtion etu. Virat. tehtävät. niiden tekijät olivat Tukholman käskyvallan alla, talonpoikien elämää ja omistamista valvottiin tarkkojen sääntöjen ja rajoitusten mukaan. Tilojen halkominen, lohkominen ja myyminen ulkopuolisille oli rajattua melkein koko 1700-luvun ajan. Metsien käyttöoikeutta helpotettiin vasta v. 1886, kaskeaminen oli kiellettyä.

SUUREN POHJANSODAN vaikutukset tuntuivat Kivennavalla heti sodan alettua: inkeriläisiä saapui turvaan joukoittain, venäläiset partiot hävittivät väkeä, verot nousivat, kyydityksiä, sotamiehiä tarvittiin koko ajan, kyliä tuhottiin. Lipolan taistelussa nk. "Musta rykmentti " kaatui melkein viimeiseen mieheen, itse tsaari johti joukkojaan Joutselän halki (1703). Ruotsin kuningas käski papit pakenemaan ja asukkaita polttamaan talonsa vihollisen tieltä. Kun venäläiset v. 1714-15 pyrkivät selvittämään, paljonko pitäjässä oli veroa maksavia tiloja, löytyi vain 25 taloa. Tästä huolimatta lahjoitti tsaari v. 1710 Viipurin komendantti Matvej Neveloville Kivennavalta 18 kylää ja 25 tilaa. Kuuluisa "Lahjoitusmaa-aika" oli alkanut päättyäkseen lopullisesti vasta v. 1879 monien jännittävien vaiheiden jälkeen (Ks. esim P. Kiuru, Kivennapa. Pieksämäki 1952).

Uudenkaupungin rauhan jälkeen v. 1721 Viipurin ja Käkisalmen läänit menetettiin Venäjälle, joka sekin oli kokenut melkoisia muutoksia. Luovutetut alueet saivat pitää entisen uskontonsa ja Ruotsin ajan lait, jotka näin osittain "jäädytettiin" pitkiksi ajoiksi vanhalle tasolle, vaikka ohjeitten mukaan olisi pitänyt seurata uusia muutoksia. Käytännön järjestelyt tapahtuivat Viipurista käsin paikallisten viranomaisten avulla. Yläpuolella toimi Viron ja Liivinmaan keskusvirasto, ylinnä Venäjän Hallitseva Senaatti. Oikeudenhoito oli koko lääniä edustavan tuomarin tehtävänä. apuna Ruotsin lait tuntevat juristit. Kirkkoherran valinta oli vanhastaan kuulunut kruunulle, nyt oikeus oli siirretty lahjoitusmaaherralle. Alemmat toimenhaltijat, kuten lautamiehet, kansa valitsi edelleen itse. Kansa säilytti oikeutensa valittaa vääräksi kokemansa kohtelut aina ylimpiin oikeusasteisiin asti ja käytti myös tätä valtaa vapaasti. Katariina II:n aikana pyrittiin lakeja ja verotusta yhdemnukaistamaan myös täällä, mutta talouselämää ja ammatinharjoitusta ja koululaitosta kehittämään eurooppalaiseen malliin.Taantumusaikaa kesti vuodet 1784-97, sotaväenotto 1797-1818 ei ehtinyt tuntua Kivennavalla, muuttovapausrajoitusta ei ollut. Väestö avioitui minne halusi, vaihtoi taloa ja asuinpaikkaa mielensä mukaan, käytti vapaita autioita hyväkseen. Venäjälle muuttoa varten tarvittiin passi ja oleskelulupa, kuten oli Ruotsin puolellakin ollut tapana jo 1600-luvulta asti. Tämä nk.Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen vuoden 1812 alusta, jolloin hallintovirastot vaihtuivat: saatiin oma lääninhallitus, oikeuslaitos THO: n alaisuuteen, konsistorin tilalle Porvoon hiippakunta, virkakieli oli edelleen ruotsi, ajanlasku muuttui. Suomen asiat hoidettiin suoraan keisari-suuriruhtinaalle kolmion valtiosihteeri-senaatti- venäl. kenraalikuvemööri puitteissa. Tällä oli laajennetut valtuudet v. 1854-56 ja 1903-05.

Venäjän kruunu huolestui sodanjälkeisestä pienestä verokertymästä. V. 1723 laadittin henkimaakirja alueen tiloista (VA 9805:80-103). Siinä selvitetään tilojen kunto, veromnaksukyky ja koko väestö puolivuotiaita myöten. Kivennavalla 97 tilasta 40 oli verotettavaa, asukkaita 495 henkeä, lisäksi pappiloi-den väki. Luettelosta puuttuvat tiedot 14 kylästä, niistä, jotka olivat eniten kärsineet sodasta. V. 1727-28 tehtiin, paikallisten talonpoikien avulla tarkka verontarkastus eli revisio vanhan, vuoden 1706:n maakirjan mukaan. Pöytäkirja selostaa jokaisen kylän tilanteen, entiset ja nykyiset isännät, tilojen kunnon, mahdollisen maksukyvyn ja myös maanlaadun sekä sen -luonnon. Lopuksi luetellaan verosuoritusten. mm päivätöiden, määrät "ikuisiksi ajoiksi". Kun kaikki vanhatkin autiot oli yhdistetty johonkin tuottavaan tilaan saatiin taloluvuksi 225 tilaa (tulokkaita 18, autioksi jäi 94). Perintöluontoiseksi oli merkitty 7 tilaa. Revisio noudatti Ruotsin ajan verotusta niin, että vanha linnankorjaus- ja ruoturaha säilyivät, vaikka ruotujakolaitos oli lakkautettu. Päivätyömäärä oli 13 50 kpl + ylimääräiset 3 taalarin määrä joka tilalta (VA 9818:293-334). Vero oli sama vielä v. 1812, päivätöitä tehtiin silloin 45 jalkapäivää ja 28 hevostyöpäivää vuodessa taloa kohti.

Väkiluku KIRKONKIRJOJEN mukaan oli kuitenkin tykkänään toinen. Pitäjä oli ilman pappia monet vuodet ja kirkonkirjoja alettiin pitää vasta 1729, rippikirjoja 1732. V. 1728 kannettiin henkirahaa, jolloin maksajia löytyi 374 henkeä, v. 1736 heitä oli 317. Mutta v:n 1732-43 rippikirjan mukaan, kaikki aikuiset asukkaat mukaan poimien, on luettelo seuraava: talollisia 1659, itsel-lisiä,vastatulleita nuoria pareja, 1182 henkeä, palkollisia ja loisia yht. 301, Venäjälle muutti 35, "katosi" 5 ja kuoli 405. Jäi siis 3137 henkeä ynnä lapset ja nuoret. Esim. Kaukolempiälän kylään, Muolaan naapuriin, oli tullut 8 perhettä, joukossa Paavolaiset ja minun esi-isäni Leskinen. Leskisiä joutui seuraavien vuosikymmenien aikana avioon 33 eri kylään ja neljään naapuripitäjään, 1900-luvun vaihteessa oli sukuun tulleita 25:stä Suomen muista pitäjistä. (Tarkempi selostus kirjassa Karskela, Kivennapa,väestö ja tilat ison-jälkeen. Gummerus 1998).

Elinkeinot, maanviljelys

Miten nämä ihmiset elivät, miten tulivat toimeen sodan raiskaamilla tiloilla? Virallisesta revisiosta huolimatta perheitä eli kaikkiaan 494 taloudessa yht. 774 ruokakuntaa. Tiloista 1/4 mnt:n kokoisia oli 37,8,%, ylittäviä 32, alittavia 30,2 %, tulokkaista 275 perhettä omassa taloudessa, ehkä omassa pirtissään,64 perheen nimi esiintyy jo 1600-luvulla täällä, suurperheitä, 4, 127. Ilmeisesti pellot raivattiin kuntoon, talot täyttyivät, tiloja jaettiin lahjoitusmaan tilanhoitajasta välittämättä. Terijoen kaikki 12 tilaa oli merkitty autioksi 1728, mutta vähitellen väkeä pyrki juuri sinne, joten 1850-luvulla talossa nro 1 asui 22 erinimistä perhettä. Kuokkala 13:een mahtui pari sataa ihmistä. On selvää, ettei maanviljelys heitä ruokkinut. Revision jälkeen saatiin viljalle tuontivapaus, siemenviljaa toimitettiin katoalueille, rasituksia vähennettiin, valituksia kuuunneltiin. V. 1765 provinssikanslia lähetti papistolle ohjeita: piti viljellä enemmän perunaa, sekoitettava vehkajuurta ja oikea leivän jatkeeksi, saatava hevosille kauraa heinän sijasta. 1830-luvulla tehdyn laskelman mukaan oli pitäjän peltoala kasvanut 209 % entisestä, ohraa riitti jopa vientiin, 1850 pidettiin huutokauppa ylijäämäviljan kauppaamiseksi, kaskeamistakin oli vielä harrastettu, Ruotsin ja Venäjän kieltolaeista, sakkojen uhallakin. Valituksia tehtiin puolin ja toisin. Isojaossa 1892 pellot pienittiin tasasuuriksi kääpiötiloiksi asukkaiden mukaan, kullekin oma palansa, sillä kartanolla ei täällä ollut, hovileirin tila oli sekin vähäinen, matala puutalo renkeineen. Verot oli kuitenkin maksettava ajallaan, vaikka harmittikin. Uusien "markkinatalouteen" tutustuneiden hoviherrojen mielestä ei revision mukainen vero enää ollut kohtuullinen, mutta talonpojat alkoivat rettelöidä vaadittujen kolmen päivätyön takia. Kun Venäjän tykistödepartementti 1820 osti koko Lintulan lahjoitusmaan itselleen saadakseen Kivennavan metsät ja päivätyöt käyttöönsä, joutui päivätyökysymys pitkälle virkakierrokselle Viipurin maaherran aloitteesta. Seurauksena oli lopulta,että Suomen senaatti päätti monien mutkien saattelemana lunastaa lahjoitusmaat Suomelle v. 1879.

KARJANHOITO tuskin tuotti merkittäviä voittoja heti sodan jälkeen. Suojat oli uusittava, niityt perattava ja saatava terve eläinkanta. 1700-luvulta löytyy vain muutama hajatieto peru- tai tuomiokirjoista. 1800-luvun alusta lähtien maidon ja voin kysyntä kasvoi Pietarissa. Kivennavalta oli niin lyhyt matka kaupunkiin, että hevoskyydillä maito saatiin tuoreena perille ja myynnistä kasvoi pian hyvä ansiolähde, kun eläimiä oli jalostettu, hoitoa paranneltu ja kauppaa organisoitu. V. 1911 maitoa vietiin Kannakselta 10 milj. kiloa, voita milj. kiloa ja Suomen ens. meijeri perustettiin Kurkijoelle.

KALASTUKSESTA hyötyivät eniten Ahjärvi, Kaukolempiälä, Rantakylä ja Terijoki. Siitä muodostui aikaa myöten hyvinkin antoisa elinkeino. Kala oli lisäsärvintä Pietarissa ja Virossa, paaston aikana tärkeää ravintoarvoltaan. Kysytyt muikku, kuore ja kiiski kuljetettiin tuoreina "vesiparkkeja " hyväksi käyttäen, nahkiaiset savustettiin. Pyyntitekniikka kehittyi. apuvälineitä keksittiin uusia, 10-miehiset kalastuskunnat asuivat ns. "putkassa" jäällä viikkotolkulla pyydystäen silakkaa, hailla ja hylkeitä. Tilastoja on vasta vuodelta 1903. Silloin koko Suomen pyynnistä Viipurin läänissä saatiin kuoretta ja muikkua eniten, silakkaa toiseksi eniten ja lohta puolet. Kivennavalla oli rajoituksia tiettyinä aikoina, sisävesillä pyynti oli sallittua.

METSÄTALOUS oli sekin kärsinyt sodasta. Hyvää tukki- ja tervasmetsää oli linjalla Terijoki-Ikola-Ahjärvi, huonoa revision mukaan vähän. Sodan jälkeen puun arvo nousi, kruunu kehotti veistämään tukkeja vientiä varten, puuta tarvittiin Pietarin ja Kronstadtin rakentamiseen,laivojen mastoiksi, halkoja asuntojen ja laitosten lämmitykseen. Nevan varrelle syntyi useita ammatteja kuljettajineen, myyjineen, laivureineen, majoittajineen ja renkeineen. Pienetkin puupilkkeet kelpasivat, sillä kaupungin pääkadut katettiin parketeilla, joiden läpimittta oli 15x15 cm. 1820-luvulta lähtien Systerbäck ja Lintulan hovi varasivat osan metsistä omaan käyttöönsä, mutta ns. "hylky-puu" oli käytettävissä mm. tervan tekoon. Polttoa harjoitettiin varsinkin Räikylän, Saarenmaan, Siiranmäen ja Vehmaisten kylässä.

SAHAUStekniikan uudet tuulet saapuivat Suomeen Nevanlinnan kautta ja Viipuri sekä lahjoitusmaiden isännät pyrkivät hyödyntämään uusia hienoteriä perustamalla lukuisia sahoja nopeaan tahtiin. Siten sellaisia oli pian 62 koko kuvernementissa, mutta toiminta joutui kärsimään Paavali 1:n antamista rajoituksista, koska tämä Ruotsin tapaan pelkäsi metsien loppuvan viennin kasvaessa, Kivennavalla puunhankinta-alueita olivat Ahjärvi, Pihlainen ja Rantakylä. 1. saha perustettiin 1734, muita 1780 ja 1790 ja seuraavat vasta 100 vuotta myöhemmin. Isoisäni oli eräs näistä uusista yrittäjistä. Alaa haittasi epäselvyys maanhallintaoikeudesta ja veroista. Talonpojat saivat käyttää metsiä kohtuudella, ansaita rahaa vetämällä tukkeja kauppiaiden sahoille, välillisesti toiminnasta oli etua talottomille, "liioille" lapsille ja pientilallisellekin lisäansion tuojana (Ks.J. Paaskoski, Vanhan Suomen lahjoitusmaat. Helsinki 1997).

METSÄSTYSKIN alkoi olla tuottava tulolähde. Riistanpyynti ja turkisten vienti huomattiin kannattavaksi, kun pietarilaiset halusivat vaihtelua ruokavalioonsa. Teeret, pyyt, jänikset ja vesilinnut, jopa pikkulinnut (tilhi, närhi, rastas esim.) menivät hyvin kaupaksi. Isoisäni aloitti liiketoimensa kuljettamalla oravanpoikanahkoja selässään suoraan Pietariin, aluksi kävelemällä tuon 30 km:n matkan. Kauppa oli järjestäytynyttä ja sitä käytiin kesät, talvet. Tilastoja ei tällaisesta ole, tarinoita paljon.

TEOLLISUUS alkoi sekin piristyä 1700-luvun lopulla. Miljoonakaupungissa tarvittiin monenlaista tuotetta, kuten lasia, pellejä, kynttilöitä. saippuaa. ruokailu- ja työvälineitä. Harvinaisempia tuotteita olivat keinosilkki, vuolukivi, raakasokeri, kattohuopa, marmoni ja graniitti. Kivennavalla oli kello-, kivi-, nahka- ja vaatetusteollisuus mahdollisia aloja (Tilast.Päätoimiston mukaan).

KÄSI- JA KOTITEOLLISUUDEN harjoittaminen oli rajattua, koska Ruotsin lait sallivat niiden harjoittamisen ainoastaan kaupungeissa ja kartanoissa. Oltiin omavaraisia ja tehtiin itse. Pietarin läheisyys alkoi vähitellen houkuttaa ostamaan valmiita tuotteita, mutta myös myyntiin sellaista, mitä osattiin ja voitiin kotona tehdä. V. 1850 järjestettiin Pietarissa käsityönäyttely, jonka tuotteita esiteltiin myöhemmin Lontoossa. Kuvan (ks. Karste-Liikanen, Pietarisuuntaus... Hki 1969) mukaan valikoima on melkoinen ja näyttävä. Pietarissa oli jo v. 1720-21 käsityöntekijöitä n. 50 edustaen 15 eri alaa. Joukko kasvoi jatkuvasti ja Kivennapa oli viimeinen etappi tuhansien käsityöläisten matkatessa oppiin tunnetuksi tulleeseen "kultakaupunkiin". Virikkeitä löytyi! Kaupallista näyttöä on vaikea ilman tositteita osoittaa. Opinhalua todistavat lukuisat kurssit, joihin melkein kaikki naiset pyrkivät sitten, kun sellaisia alettiin järjestää.

KAUPPAA kuitenkin käytiin vilkkaasti. 1700-luvulla kuljetettiin myyntiin kaikenlaista pikkutavaraa kuten kiviä, hiekkaa, liekokasvien itiöpölyä ilotulituksiin jäkälää, käpyjä, pajunparkkia, muurahaisenmunia lääkkeeksi, luutia, vastoja ym. 1800-luvulla harjoitettiin mm. suurisuuntaista naudanlihan välityskauppaa. Kaupankäyntiä helpottavat rahdinajot, kievari- ja myyntipaikat, vanhat ostajat, välittäjät ja luottoliikkeet. Tuliaisiksi tuotiin hopeaa, porsliinia, kahvia, teetä, tupakkaa, siirappia, leivonnaisia ja myös alkoholia, jota kyllä oli saatavissa myös kartanoherrojen panimoista.

Kun maakauppa vapautui kahleistaan lopullisesti 1859-79, Kivennapa yltyi ennätysmäiseen kyläkauppojen perustamiseen, lopulta esim yksin Raivolassa oli 22 suomalaista ja 2 venäläistä liikettä, Terijoella v. 1913 yhteensä 380, niistä 48 sekatavarakauppaa, eri aloja oli yht. 14, loput pikkuyrityksiä. Kaikkea liiketoimintaa haittasi rajan sulkeutuminen, mutta vähitellen löytyi uusia keinoja, joskin lamakausi vei väkeä runsaasti muualle Suomeen.

MUITA ANSIOMAHDOLLISUUKSIA tarjosi suuri Pietarin kaupunki, kuten kaikkialla maailmassa valtion keskus, perustamisestaan (1703) lähtien. Tsaari tuotti työntekijöitä omasta maastaan. mutta töitä riitti muillekin: oli paalutus-, katu-, puutarha- ja rakennustöitä yllinkyllin, koska kaupunki luotiin osittain soille ja se vajosi aaltoihin pari kertaa. Tarvittiin lumenluojia, nuohoojia, puuseppiä, suutareita, jne. Tytöille kelpasivat apulaisen, myyjien, keittäjien yms. toimet. V. 1881 kaupungissa asui 860 000 henkeä, suomalaisia n. 24 000. "Kahden maan kansalaisia" heistä tuli, kun v. 1848 heidät päätettiin pitää myös kotipitäjän kirjoissa.

HUVILA-ASUTUS koettiin suuremmaksi ongelmaksi muualla Suomessa kuin ehkä paikan päällä, jossa se edusti aikansa turismia, loisteliastakin toisinaan. Kesäasukkaat etsiytyivät aluksi kauniiden järvien rannoille talonpoikien vuokralaisiksi romanttisesta kaukokaipuusta. Maanosto-oikeus heille myönnettiin vasta 1800-luvun lopulla. Muuttajien joukkoon alkoi pesiytyä silloin poliittisia toisinajattelijoita ja myös panslavisteja eli kansalliskiihkoilijoita. Pieni ryhmä "orvoiksi" jääneitä Raivolan venäläisiä alkoi esittää syrjäytettyä väestöä meteliä pitäen, joten asutus, jota Suomikin oli tukenut alkuun, herätti ikävää huomiota sekä pohdintaa. Eräs ehdotus oli liittää muutama pitäjä Venäjään seurauksena tietenkin vielä kovempi metakka, joka laantui sitten 1:n maailmansodan melskeissä. Kivennapa jäi Suomelle. Aikanaan kuitenkin turismi oli ollut tuottoisaa toimintaa. sillä ylhäiset vieraat tarvitsivat monenlaista palvelua, tarvikkeita ja huvitusta. Varsinkin Terijoesta syntyi kuuluisa "kohtaamispaikka" taiteilijoineen, kaupustelijoineen, asukkaineen. Se tarjosi sekä hyvää että huonoa mallia, mutta elämä oli varsinkin kesäisin vilkasta ja monin tavoin rikastuttavaa.

Autonomia-ajan lopulla oli pitäjässä vierasmaalaisten (joukossa monia eri kansallisuuksia Japania myöten) hallussa 6229 rakennettua huvilapalstaa, 775 omaa maatilaa ja vuokra-asuntoja epämääräinen luku. Näillä asui noin 100 000 kesävierasta, yksistään Terijoella v 1911 n.50 000 henkeä ( Hämäläinen, HAik 1969). Tarvittiin kaikkea mahdollista arki- sekä juhlapäivän kuuluvaa tarpeistoa tällaisen ihmisjoukon huoltoon. Välttävä kielitaitokin oli opeteltava. kuten nykyään "aurinkorannoilla". Omaa identiteettiä kielitaito ei vienyt. Tietenkin maan myynti oli arveluttava, joskin joskus pakollinen taloudellinen hätätoimenpide. Suomen itsenäistyttyä, huviloista myytiin muualle n. 2000. Minun kesämökkini sauna on tällaisen jäänteitä. Meillä kotona ei koskaan keskustelu siitä, miksi isoisäni osteli näitä palstoia, jotka luovutti sitten sukulaisten käyttöön.

Asumukset

Kivennavan kylien talot olivat hajallaan teitten ja kujasien varsilla, peltojensa ympäröiminä, sarkajakoa ei tää