Kivennapa -sivusto

Sisältö

Alkuun
Kivennavan pitäjä
Kylät ja suvut
Yhteystietoja
Kuvagalleria
Linkit

Paavo Liskin juhlapuhe Kivennavan kihuissa v. 2005

Karjalamme, Karjalamme, kohtalomme kunne vie,
Kulumatta sielussamme kultakuvas aina lie!

Jo on poikki lujat juuret, jo on lyöty vankka puu -
Jo on saaneet surut suuret, mustemmat kuin mikään muu.

Meiltä leikkilehdot jäivät, meill on mieli karvas niin.
Meille koitti mieron päivät, meidän täytyi vieraisiin.

Meilt´on mennyt kaunis, hyvä, meill´on eessä taival uus.
Seesty, silmä kyyneltyvä, vielä valkee vastaisuus.

Sen jos paikan petti pylväs, ei se koske kunniaas
Ehompana, heimo ylväs niin kuin foiniks nouse taas.

Kaipuun sinikukkarinne Karjalassa aina lie
Kultamuistot käykää sinne, vaikka tiemme kunne vie.

KIVENNAPALAISEN ILMARI PIMIÄN heti talvisodan jälkeen kirjoittama kaipuun täyttämä runo on ollut teemaltaan ehkä kaikkein keskeisin asia meidän evakuoitujen, siirtokarjalaisten, elämäntunnoissa yli kuuden vuosikymmenen ajan.

Yhtä aikaa tämän runon kirjoittamisen kanssa jo huhtikuussa 1940 alkoi myös 400 000 siirtokarjalaisen keskuudessa poliittinen toiminta kotiseutunsa menettäneiden ihmistemme sijoittamisessa elämään uusilla, läntisemmillä seuduilla. Alkoi työ meidän taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuriin liittyvien ongelmiemme ratkaisemiseksi myös eduskuntatasolla, kaikkien poliittisten puolueidemme voimin.

Tässä yhteiskunnallisessa toiminnassa ei ollut suuria eroja eri puolueiden kesken: kaikkia yhdistävä tekijä oli siirtokarjalaisten aseman parantaminen ja toivo pääsystä takaisin kotiseudulle.

Havaitaan siis, että alusta alkaen siirtokarjalaisten asioiden hoitamisessa on ollut kaksi päälinjaa, jotka kuluvan vuoden toiminnassa ovat jälleen kerran nousseet jopa kiistelyn kohteiksi: pitäisikö harjoittaa pelkästään kulttuuriin keskittyvää ja perinteisiin liittyvää toimintaa, vai voisiko sotkeentua valtakunnan politiikkaan vaatimaan valtioiden välillä uutta Karjala- strategiaa.

Tämä kahtiajako on hyvin vanhaa perua Venäjän suhteissamme. Jo 1800-luvun lopulta alkaen maassa on vallinnut mahdollisimman pitkälle Venäjän tahtoon taipuva myöntyväisyyslinja, vanhasuomalainen politiikka ja itsenäisyyttä tavoitteleva, aktiivisia toimia Venäjän sortovaltaa vastaan vaativa nuorsuomalainen puolue. Tilanne kärjistyi jo 1910-luvun alussa, ensimmäisen sortokauden kauden jälkimainingeissa, jolloin Venäjä vaati itselleen Kannaksen eteläisiä rajapitäjiä. Eino Leino, nuorsuomalainen päivälehden toimittaja ja runoilija, kirjoitti aiheesta poliittisen runon, jossa Kivennavan nimi nousi koko kansan huulille:

Karjalan Kannas on vaikein paikka,
Karjalan Kannas on kunniapaikka,
taistella Euroopan silmien alla,
vastata sortohon vapautumalla,
kilpenä torjua, kalpana estää,
Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää,
Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa,
vielä ei kaiveta Karjalan hautaa.
Karjalan Kannas on teidän,
Karjalan Kannas on meidän.

Muutaman vuoden päästä näistä tapahtumista, I maailmansodan alettua Suomessa nuoret aktivistit aloittivat uuden operaation koko Suomen irrottamiseksi Venäjän vallasta, jossa se oli ollut autonomisena valtiona toista sataa vuotta. Nyt oli aika kypsynyt jääkäriliikkeen ryhtyä toimintaan ja niinpä Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917. Että sitä seurasi kapina ja kansalaissota oli kansallinen tragedia, joka niin usein on ollut itsenäistyvien kansakuntien kohtalona. Ja taas myös Karjalan Kannas oli yksi keskeisistä taistelupaikoista.

Jälleen parinkymmenen vuoden kuluttua, syksyllä 1939, Venäjä esitti Suomelle uusia aluevaatimuksia. Tällä kertaa se toinen linja, vanhasuomalainen myöntyvyyspolitiikka, jäi selvästi tappiolle. Lähes koko Suomen kansa ymmärsi asian niin, että mitään syytä omista alueista luopumiseen ei ole.

Emme toki ajatelleet sodan syttyvän, koska silloin emme vielä tienneet Molotovin- Ribbentropin kuuluisasta elokuisesta sopimuksesta, jossa Suomi ja Baltian maat laskettaisiin kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Siis koko Suomi, ei vain Karjalan Kannas tällä kertaa. Karjalan me menetimme kahteen kertaan. Olemme viimeaikoina oppineet nimittämään sotien lopputulosta torjuntavoitoksi siitä onnellisesta syystä, että emme menettäneet koko Suomen itsenäisyyttä. Voimme sanoa Väinö Linnan tavoin: hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä on ollut vaikea pitää Karjalan kysymyksen molempia toimintalinjoja yllä. Heti sodan jälkeen painostuksen alla vaaran vuosina syntynyt yya-sopimus ja sen tehokkaat valvojat ovat pitäneet suomalaisten suut supussa sekä tahtoen että tahtomattamme.

Presidentti Kekkosen ajalta on toki paljastunut muutamia kertoja, jolloin hän esikuntineen on erilaisin vaihtoehdoin yrittänyt päästä Neuvostoliiton johdon kanssa sopimuksiin Karjala-kysymyksen ratkaisemiseksi, erityisesti Hrutshevin suojasäähallinnon aikana, kuitenkin ilman tulosta.

Kaiken aikaa, kuudenkymmenen viiden vuoden aikana, on harjoitettu menettämämme kauniin maakunnan historian, elämäntavan ja kulttuurin taltiointia niin kirjallisuudessa kuin televisio-ohjelmissa ja elokuvissakin. Liiton, yhdistysten ja yksityisten ihmisten voimin on harjoitettu kansantansseja ja lauluja, tehty teatteriesityksiä ja leivottu piirakkaa, valmistettu kansallispukuja ja feresejä, perustettu pitäjä- ja sukuseuroja. Tällä kulttuurin saralla ei taida olla enää yhtään vakoa kyntämättä siirtokarjalaistoiminnassa.

Niinpä ei olekaan ihme, että viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana, erityisesti Neuvostoliiton glasnostin kaudella ja koko Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on syntynyt uusi tarve nostaa esiin tuo toinen, poliittinen Karjala-linja.

Kun yya-sopimus katsottiin rauenneeksi, Suomi nopeassa tahdissa liittyi Euroopan Unionin jäseneksi ja keskustelut lähimenneisyyden historiasta ryöpsähtivät suurella voimalla käyntiin. Jo kesällä 1989 liikkui Helsingin ratapihalle ohjaamani evakko-ooppera esityksen katsojien keskuudessa pitkiä nimilistoja, joissa Suomen poliittista johtoa vaadittiin avaamaan neuvottelut silloin vielä Neuvostoliiton johdon kanssa Karjalan palauttamisesta Suomelle. Pieni aktivistien joukko senkin aloitti, niin kuin jääkäriliikkeen 70 vuotta aikaisemmin. Viidentoista vuoden aikana kansalaismielipide Suomessa on kypsynyt ja laajentunut niin, että nyt näitä aktivisteja on jo pari miljoonaa. Itse valtiovalta ei kuitenkaan ole asialle lämmennyt. He tähdentävät samaa lausetta toistaen, perusteluita esittämättä, että Suomella ei ole Venäjän suhteissa ongelmia. Tämä ei ole totta. Ongelmat on vain lakaistu maton alle, ettei poliittisen johdon tarvitsisi lähteä ratkaisemaan näin vaikeita asioita. Myöntyväisyyslinja on näinä aikoina muuttunut valtiovallan päälinjaksi.

Minua, virkaa ja valtaa vailla olevana vapaana taiteenharjoittajana on aina ihmetyttänyt poliitikkojen puheista ilmenevä asenne: heidän lausunnoistaan käy selville, että heillä on aina päällimmäisenä tuo vanhan myöntyväisyyslinjan ajatus, mitä Venäjä asiasta ajattelee, miten kielteinen kanta heillä mahtaa olla Venäjän kanssa syntyvien, esimerkiksi aluekysymysten esille ottamiseen.

Kysyn nyt, eikö meidän pidä esittää asiasta ensin oma näkemyksemme, eikä yrittää aavistella naapurin ajattelutapaa. Näin oli erityisesti 1990-luvun taitteessa, kun toistakymmentä valtiota rohkeasti irtaantui Neuvostoliiton alaisuudesta, mutta Suomi ei uskaltanut sanoa Karjalan asiasta mitään, vaan varoitteli muitakin maita niiden itsenäisyyspyrkimyksistä. Tässä suomalaisten päättäjien ajatus laahasi myöhässä, siinä oli breshneviläisen pysähtyneisyyden ajan tunkkainen haju.

Psykologiasta tiedämme, että ihminen on heikko, hän luonnollisesti pelkää isompaansa ja vahvempaansa. Tässä suhteessa monet meistä ovat russofobisia. Mutta päinvastoin kuin meitä syytetään, vika ei ole sen joka pelkää, vaan sen, joka pelottelee.

Oikeampi tapa olisi ottaa selvää historian kulun tosiasioista, esimerkiksi siitä, että II maailmansota ei alkanut Saksan hyökkäyksellä Neuvostoliittoon vuonna 1941, vaan liittolaisten, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäyksellä Puolaan syyskuussa 1939 ja Neuvostoliiton sen jälkeisellä hyökkäyksellä Suomeen marraskuussa 1939.

Jo Paasikivi sen sanoi, vaikkei vielä tiennyt Neuvostoliiton jälkeistä aikaa tulevaksikaan: tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Tehdyt virheet olisi jo syytä tunnustaa ja kirkastaa silmänsä näkemään muuttunut maailma. Näin on laita kaikkialla maailmassa, niin Suomessa kuin Venäjälläkin.

Erityisesti viime toukokuisten voitonjuhlien valmistelun aikana ja niiden jälkeenkin on viimeistään käynyt selville, että paitsi poliitikkojen, myös historioitsijoiden tulkinnassa lähimenneisyydestä on olemassa selviä eroja Venäjän ja Suomen edustajien kesken.

> Me jotka itse olemme olleet keskeisen sodanaikaisen tapahtuman kohteena, kannamme sisällämme elinikäistä kysymystä, jonka liki 90 vuoden ikään ehtinyt äitini kuolinvuoteellaan puki sanoiksi: kaikk´ mie oon anteeks saant ja kaikk´ mie oon anteeks antant. Mutta sitä ei taho saaha anteeks annettuu ko tää venäläine meilt kotiseuvun vei.

Tästä syystä minäkin tässä puhun, Karjalan Kannaksella ainakin viisisataa vuotta peltoja viljelleen, Vuoksella kalastelleen, taloja ja teitä, kannakselaista kulttuurimaisemaa rakentaneen sukuni puolesta. Maisemaa, joka on viidessäkymmenessä vuodessa raiskattu traagisen kelvottomaan tilaan niin viljelysten, talojen kuin teittenkin osalta. Se on ympäristörikos, jota meidän karjalaisten on vaikea antaa anteeksi.

Omakohtaisesti olen aina syvästi kunnioittaen ja suurta arvoa antaen syventynyt siihen maailmanhistorian merkittävään kulttuuri- ja taidekauteen, jonka venäläiset ihmiset 1800-luvun puolivälistä alkaen näihin päiviin ovat kyenneet luomaan niin kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen, oopperan kuin baletinkin aloilla. Sellaiseen pystyy vain voimakkaasti tunteva, syvällisesti ajatteleva sielukas kansakunta.

Kulttuurityön tekijöinä venäläiset ovat siis osoittaneet kuuluvansa maailman valioiden joukkoon. Mutta kun nyt on puhuttu myös yhteiskunnan demokraattisesta järjestämisestä ja politiikan oikeudenmukaisuudesta, en mitenkään voi kovin korkeaa arvosanaa näiden seutujen nykyisille hallitsijoille antaa.

Näinä aikoina, jolloin rautaesirippu on nostettu, Berliinin muuri murtunut ja koko Eurooppa etsii taas yhteistä rauhallista tulevaisuutta, on hyvä syy toivoa, että myös uudistuva Venäjä tulee mukaan demokraattisten valtioiden eurooppalaiseen yhteistyöhön. Sen puitteissa voimme toivottavasti rauhassa keskustella Karjalasta ja muista maittemme suhteita hiertävistä kysymyksistä.

Aloitin sadan vuoden takaisista tapahtumista ja etsin oikeaa linjaa kulttuurin ja politiikan sivistyneestä välimaastosta. Lopuksi haluan taas turvautua viisaan tiedemiehen nasevaan lausuntoon muutamia vuosia sitten.

> Turkulainen, siis ei-karjalainen, professori Pentti Virrankoski kirjoitti silloin: Jo sen vuoksi, että suhteet itään pitäisi saada todella kuntoon, meidän on nyt sanottava totuus Karjalasta ja muista meiltä väkivalloin riistetyistä alueista. Totuus on sanottava arkailematta ja lujasti. Valhe kylvää vihaa ja sitä on ollut itärajalla jo liiaksi. Nyt on totuuden ja siihen perustuvan ystävyyden aika .

- Totuus on tekevä teidät vapaiksi.

WebDesign & © Tmi Tilkkutäkki - www.tilkkutakki.com